Pari päivää mennyt melkein huomaamatta. Saattaa osaksi johtua siitä, että ohjelma on ollut aika samanlainen monena perättäisenä päivänä: Aamulla Chinon parkkiin ajamaan. Puolen päivän jälkeen takaisin, kevyt jumppatuokio, ruokaa huiviin, lepotauko ja illalla ajoa omalla kotiradalla.
Chinossa linjat alkaa löytymään. Hommaa ei kuitenkaan helpota, että parkki on hieman liukas. Ei mitään vakavaa, mutta kuitenkin niin, että se laittaa olemaan vähän varuillaan. Eilen oli hyvät sessiot. Ajoseura oli varsin kohdallaan! Paikalla oli Heath Pinter, Biz, Lance Mosley ja Brett Walker.
Kotirata Whittier Narrows alkaa myös lhahmottumaan. Kuin varkain osa suorista on alkanut luonnistumaan sellaisella tapaa, mihin ei olisi viikko sitten ollut mitään saumaa. Jos haluaa ajaa paremmin, täytyy varmaan ajaa enemmän. Yllättävää eikö?
Lauantaina olisi suunnitelmissa mennä ajamaan Mike Lakinin pihalle. Kädet syyhyävät jo..
Los Angelesin lähialueen parkkien kiertäminen on jatkunut lähes päivittäin. Lauantaina kävin katsastamassa Chinon lähettyvillä olevan Huberin parkin. Se tunnetaan paikallisten keskuudessa lyhyemmin vain “Daniel Sandovalin parkkina”.
Paikka oli suhteellisen uniikki. Kamoja on vaikea kuvailla sen paremmin mitä kuvasta näkee. Paljon kaaria, mutta mesta oli silti aika street tyylinen. Jälleen kerran täytyy todeta, että paikan päällä käyneenä ei voin kuin ihmetellä Sandovalin linjoja.
Kirjaimellisesti parkin vierestä löytyi hauskan näköinen streettispotti, jota jaksoin ajaa melkein tunnin verran.
Alkavalla viikolla on tarkoitus ajaa lisää Ben Snowdenin pihaa, sekä myös hieman tietenkin paikallista betonia.
Whittierin rata on tullut tutuksi viimeisen viikon aikana. Ajoa on ollut joka päivä yhtä sadepäivää lukuunottamatta. Tässä on radan jälkimmäinen puolisko GoPron esittämänä.
Eilisen päivän teemana oli visiitti Osiriksen päämajalla Carlsbadiin! Se piti tehdä jo viime Yhdysvaltain matkalla, mutta aika loppui kesken. Nyt kun omasta tukikohdasta oli matkaa vain hieman reilu 100km paikan päälle, niin vierailu kävi varsin helposti.
Osiriksen Suomen maanhatuoja Cape Universal on tukenut meikäläistä ja 2Wheelbmx:ää jo useamman vuoden ajan. Nyt oli hienoa päästä tapaamaan viimein myös kavereita USA:n päässä. Joe Marckx tarjosi esittelykierroksen päämajassa. Joe oli jopa itse asiassa käynyt Suomessa viime vuonna, joten hän tiesi hyvin paikallisesta kulttuurista.
Päämajalta löytyi oma studio tuotekuvien ottamiseen, pari käytävän mittaa kehystettyjä lehtiä ja Josh Betleyn hieman maailmaa nähnyt bmx-runko.
Kattavan esittelyn ja kuulumisten vaihdon jälkeen käytiin vielä varaston puolella, josta tarttui uudet kengät matkaan. Kiitokset vielä Joelle!
Kotimatka kävi vielä Martin Luther King jr parkin kautta. Yksi parhaita bowleja, mitä tähän asti on tullut vastaan! Täydelliset kaaret, sopivan korkea, hyvin pitävä ja pätevä desing. Tänne voisi tehdä reissun uudestaankin.
Aamu alkoi pikaisilla ajoilla kotiradalla Whittierissä. Sen jälkeen auto pakattiin ripeää vauhtia ja suunnattiin San Diegon suunnalle. Pienen harhailun jälkeen ensimmäinen pysäkki oli YMCA park.
Reilun parin tunnin ajojen jälkeen matkaa piti kuitenkin jatkaa Qualcomm areenalle. Suuntana AMA Supercross!
Tähän asti olen onnistunut välttämään melkein kaikenlaisen kokemuksen moottorilla liikkuvista kaksipyöräisistä, joten tapahtuma tulisi olemaan varmasti näkemisen arvoinen. En pettynyt, sillä amerikkalaiset osaavat laittaa shown pystyyn!
Onneksi Hannu osasi valaistaa kisan kulkua. Ensinnäkin kisaa ajettiin kahdessa eri sarjassa pyörän koosta riippuen. 250cc pyörien finaalissa ajettiin 15 kierrosta, isommilla 450cc 20 kierrosta. Karsinnat olivat jo mielenkiintoista katsottavaa ja meno vain parani finaaleja kohti.
Muistan joskus kuulleeni, että John Tomacin poika, Eli Tomac ajaa motocrossia. Yllätys oli kuitenkin aikamoinen, kun kuulin hänen nimen kuulutettavan 250cc pyörien finaalissa. Tomacilla lähtikin finaali hyvin käyntiin ja hän oli pitkään 3. sijalla. Matka katkesi kuitenkin ikävästi tangon ylitykseen whoopseissa.
Isoilla 450cc pyörillä meininki oli samaa. James Stewart oli whoopseissa ylivoimainen ja otti melkein 10m muita kilpailijoita kiinni pelkästään sillä osuudella. Ahneus kuitenkin taisi hieman kostautua, sillä hänkin kaatui puoli välissä finaalia.
Kaiken kaikkiaan show oli näkemisen arvoinen. Ihan joka viikonloppu tuota ei tosin jaksaisi. Ihmisten määrä paikalla oli häkellyttävä. Parkkeeraus ja liikkuminen eivät olleet aivan itsestään selvyyksiä.
Lento Coloradost SoCaliin olikin helpommin sanottu kuin tehty. Miten 1h 27min kestävään lentoon saa kulumaan kokonaisen päivän? No minäpä kerron. Ensiksikin alkuperäisessä koneessa oli jotakin vikaa, eli sillä ei sopinut lähteä maankamaralta ennen huoltotoimenpiteitä. Tarvittiin siis toinen kone, josta aiheutui 3h viivästys. Loppuen lopuksi tämä venyi 5h mittaiseksi. Kun viimein oltiin koneessa, niin kolme matkustajaa oli nauttinut väliajalla ilolientä sen verran, että heidät piti heittää ulos.
Kun viimein oltiin lähdössä, niin yksi matkustajista alkoi voimaan pahoin ja hänet piti viedä takaisin terminaaliin! Siis oikeasti, armoa.
Noh, matkaan päästiin viimein ja lento meni hyvin. Koko päivä siihen sitten kuitenkin tuhraantui, eli illalla ei tarvinnutkaan koskea pyörään, vaikka suunnitelma oli alunperin toisenlainen.
Outi oli junaillut Losissa sijaitsevalla radalle varsin siistin majoituksen! 12m pitkässä trailerissa on tilaa isommallekin jengille. Kaikki herkut löytyy suihkua, kaasuhellaa ja jääkappia myöten. Can´t complain!
Lentokenttäfiaskon jälkeinen aamu lähti mukavasti liikkeelle aamusessareilla radalla. Muutaman päivän tauko 20″ päältä näkyi selvästi. Pari varsin maukasta vastapalloa tuli otettua, mutta hauskaa oli kaiken kaikkiaan.
Erityisesti 3. suora on hauska. Sitä tulikin sessioitua melkein puolet ajasta. Manuaalilla vai hypäten? Mahdollisuuksia riittää. Hannulla suora luistaa melkein ammattilaisen elkein.
Viimeinen eli 4. suora on vähän sekoitus muita suoria. Ei aivan rytmisuora, mutta hypytkään eivät ole kovin isoja. Tämä oli hauska tulla manuaaliin alas ja laskea keula vasta jälkimmäisen kummun taakse.
Iltapäivällä hain myös parkkipyörän viimein vanhalta kämpältä tänne. Suunnitelma on päästä ajamaan huomenna YMCA:n parkkia San Diegoon!
Suuntasimme Jamesin kanssa tänään läheiselle polulle ajamaan. Tai tarkemmin sanottuna polkujen keskittymälle. Ajamamme polku oli nimeltään Loma trail. Alueella olisi voinut pyöriä yhtä mittaa 4-5h koskematta kertaakaan kahdesti samaan polunpätkään. Jamesin sanoin: “Moabin paikalliset tulevat tänne ajamaan.”
Grand junctionin ajomestat ovat siis kovassa huudossa ja syystä.
Saavuin viime sunnuntaina Coloradoon, tarkemmin sanottuna Grand Junctionin kaupunkiin. Sää on kylmempi, mitä Kaliforniassa. Öisin käydään reippaasti pakkasen puolella ja päivälläkin auringon paistaessa lämpötila on korkeimmillaan kymmenen asteen korvilla. Miksi ihmeessä tänne kannatti sitten tulla?
Mielestäni oheisharjoittelu on tärkeässä asemassa, on harrastus tai urheilulaji mikä tahansa. Olen jo pidemmän aikaa seurannut James Wilsonin materiaalia osoitteessa www.bikejames.com. Hän on erikoistunut maastopyöräilyn (samat asiat kantavat muihinkin alalajeihin) asettamiin vaatimuksiin ja tekee harjoitusohjelmansa räätälöidysti juuri sitä varten. Hän on tällä hetkellä tietääkseni ainoa, joka tarjoaa vastaavia palveluja – kaiken lisäksi hän on turkasen hyvä siinä.
Dh-kisoja seuranneille Aaron Gwin on tuskin tuntematon herrasmies. James oli vastuussa Gwinin ja koko muun Yetin tiimin harjoitusohjelmasta Gwinin Trekille siirtymiseen asti. Asiasta paremmin tietämättömille tiedoksi, että Gwin teki selvää jälkeä viime vuonna dh:n maailman cupissa voittaen sen ylivoimaisesti.
Olen siis Jamesin kuntosalilla tutustumassa ja ottamassa oppia parhaan kykyni mukaan neljän päivän ajan. Visiitti ei ole ensimmäinen, mutta nyt on tarkoitus paneutua harjoittelupuoleen niin paljon kuin mahdollista. Katsotaan mitä haaviin jää.
Mainitaan vielä, että Grand Junction on todella hyvin tunnettu freeride-pätkistään ja muutenkin hyvistä mahdollisuuksista ajaa 26” pyörillä. Päivisin jää varmasti siis aikaa sillekin hommalle..
Lauantai meni kokonaan racing meiningeissä. Bellflowerin radalla oli klo 13-15 Free Agentin ajokoulu, jossa oli koko pro tiimi opastamassa. Parhaiten tunnistettavat nimet ovat varmasti charmantti britti herrasmies Dale Holmes ja ei enempää eikä vähempää kuin Olympialaiset voittanut Maris Strömbergs. Odotukset olivat siis korkealla.
Vaikka suurin osa osanottajista oli junnusarjaa, niin minua, Hannua ja Outiakin vanhempia oli mukana. Parhaimmillaan (tai pahimmillaan) vanhimmat opettelivat manuaalia hiilikuituisella Redlinella. Parasta antia oli ehdottomasti porttilähdöt. Ei sillä, etteikö muillakin osa-alueilla ole paljon tehtävää, mutta porttilähdöt ovat varmasti useimpien suomalaisten kuskien heikko kohta. Parin tunnin koulu oli antoisa kokemus, vaikka rytmisuorilta ei jäänytkään aivan kauheasti uutta haaviin pumppailujen ja manuaalien osalta.
Opettamisen osalta kokemus oli myös hyvä. Eli uusia pointteja, tekniikoita ja tapoja opettaa muita kuskeja jäi mukavasti reserviin.
Bellflowerin sessioiden jälkeen siirryttiin lähes välittömästi Whittier narrowsin radalle, jossa oli treenit ja kisat tarjolla. Paras terä oli jäänyt jo Bellflowerin radalle, joten tyydyin pelkkiin treeneihin. Ajot olivatkin aika hyvät, kunhan jalat oli vain kirjaimellisesti potkinut liikkeelle.
Loppuun vielä Bellflowerin 3. suora Hannun kirittämänä GoPron läpi ikuistettuna. Pahoittelut lopussa livenneeseen kameran kiinnitykseen.
Perjantai aamupäivällä oli jälleen parkkiajot päivän ohjelmassa. Kämpäle palasin klo 15 aikaan, jossa suoritin 15min mittaiset tehopäikkärit. Ne auttoivast, sillä isku oli aivan toinen kun oli taas aika lähteä liikkelle.
Nyt suunnattiin tutun kolmen kuskin muodostaman suomalaisen retkikunnan voimin Palms Springsin radalle. Olin täällä nyt toista kertaa, eli rata oli jossakin määrin jo tuttu. Perjantaina on kisapäivä ja tarkoitus oli osallistua karkeloihin. Vaikka kuskeja oli paljon paikalla, niin samassa sarjassa oli loppuen lopuksi vain kaksi kuskia allekirjoittaneen lisäksi: Outi ja joku paikallinen kiitäjä. Hannu joutui kovempaan seuraan, jossa oli puolestaan enemmän kuskeja. Jaottelu tehtiin näthävästi iän perusteella.
Kisamenestys ei ollutkaan hyvästä huolimasta kummoinen. Ekassa startissa olin aivan unessa, mikä ruumillistui ensimmäisen suoran patikossa eturengasvastikseen. Voin sanoa, että ei ole aivan hetkeen harmittanut ja ihmetyttänyt yhtä paljoa. Ehjänä kuitenkin säilyttiin, vaikka maa-aines ei kovuudessaan paljon betonille häviä. Loput kaksi starttia menivätkin sitten jo paremmin.
Virkavalta tuli rajavartiolaitoksen muodossa katsomaan kisoja. Kulkupeli oli viimeisen päälle kunnossa. Suomessa ajetaan Mondeoilla, täällä Dodge Chargerilla. ”Seuraavaksi suoritetaan työkoneiden arvonta…”
`